(Ne joita kiinnostaa vain talon rakentaminen, hypätkää tämä viesti yli)
Minun Ystäväni menee tänään naimisiin. Olen vuosia suunnitellut pitäväni puheen heidän häissään mutta koska en ole nyt paikalla, käytän tämän julkisen puheenvuoron. Sitä paitsi on helpompi kirjoittaa näin kuin puhua silmästä silmään; ei itketä niin kovasti.
Morsian on ollut paras ystäväni ekaluokasta saakka. Ensin meitä yhdisti hevoset: puhuimme hevosista, piirsimme hevosia ja leikimme hevosta. Kun ikää tuli lisää, kestopuheenaiheeksi nousivat tietysti pojat, tai oikeammin niiden puute. Koimme suuria pettymyksiä rakkausrintamalla ja 15-vuotiaan elämänkokemuksella pystyimme ennustamaan että meistä tulee vanhojapiikoja molemmista. Siihen maailmanaikaan Sinkkuelämää ei vielä ollut TV:ssä, joten emme nähneet tilanteessa mitään hohdokasta.
Kuljimme rinta rinnan siihen saakka, kunnes lähdin vuodeksi ulkomaille lukioaikana. Kun tulin takaisin, morsian lähti omalle reissulleen. Luulen, että niillä muutamalla kuukaudella on aika paljon tekemistä sen kanssa, mitä hän on tänään - ainakin maailma muuttui nopeassa tahdissa vähemmän mustavalkoiseksi.
Seuraavana syksynä, eräänä sunnuntaiaamuna alkoi Itä-Suomesta kuulua kummia. Kännykkä piippasi akkunsa tyhjäksi - onneksi Soneralla sinä päivänä tekstiviestit maksoivat vain kymmenen penniä kappale. Morsian siellä vasta kotiutuneena viestitti tutustuneensa erääseen humanistiopiskelijapoikaan eikä oikein tiennyt miten päin olisi. Ei hän ollut tällaiseen tilanteeseen oikein varautunutkaan: opiskelemaanhan sitä piti mennä eikä miehiä katselemaan, ikihyviksi ihastumaan nyt varsinkaan.
Ja näin siinä sitten kävi. Vaikka alkutaival oli ehkä vähän takkuinenkin, vuosien varrella särmät ovat hioutuneet niin, että tänään he uskaltavat sanoa tahtovansa rakastaa toisiaan maaperän kaltevuuden suunnasta riippumatta kunnes kuolema heidät erottaa. Parisuhdeasioissa en katso olevani pätevä hääparia neuvomaan, päin vastoin: heillä taitaa olla paljon enemmän viisautta omasta takaa.
Meillä on ollut aikamoinen viikko syntymää, kuolemaa ja vuosien täyttymistä. Ajatukset joko kiertävät kehää tai niitä ei saa kiinni ollenkaan. Silloin on hyvä tietää että rinnalla on ihminen joka tahtoo siinä pysyä vaikka miten kävisi. Lupauksessa on suuri voima.
Vielä lämpimät onnittelut ja virtuaalirutistukset hääparille. Nähdään viikon päästä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Tämä on nyt vissiin neljäs kerta, kun yritän saada kommentoitua tätä viestiä. Jospa nyt onnistuisi - pitäähän tällaisesta nyt julkisesti kiittää! Ihan alkoi harmittamaan, ettei kutsuttu teitä häihin, komia puhe olisi ollut. No, saithan kuitenkin laulaa ja esittää hienon tinapillisoolon;)
Kiitos kaunis siis vielä kerran sekä minun että "humanistin" (tosin jo aikoja sitten kovaan markkinamaailmaan eksyneen) puolesta kyyneleet silmiin tuovista sanoista ja vanhojen muistelusta (10 pennin tajous oli jo aivan unohtunut...). Hämmästyttävintä on, että silloin kun noita niin merkittäviä aikoja on elänyt, ei ole ollenkaan tajunnut, miten ratkaisevaa elämänvaihetta sitä on tuolloin elänyt. Tai ehkä se on juuri se juttu; että elää vain ja on hirveän onnellinen (ja monta muuta asiaa yhtä aikaa) - eikä yhtään mieti että elämän pitäisi olla jotain muuta juuri sillä hetkellä.
Kettuset kiittää;)
Lähetä kommentti