Ali siitä mistä aita on matalin: historiaa

Meillä on ollut tapana tehdä kaikki vaikeimman kautta. Miksipä siis tyytyisimme helppoon ratkaisuun talonkaan suhteen? Älvsbytalossa olisimme asuneet jo monta kuukautta ja mikä tahansa muukin pakettitalo alkaisi olla muuttovalmis puhumattakaan siitä että olisimme kelpuuttaneet jonkun myyntiin tulleista taloista. Vaan kun ei: meidän tontillamme huojuvat puut vielä tukevasti pystyssä ja asustelemme vuokrakaksiossamme toisiimme ja tavararöykkiöihin törmäillen. Hiljaa hyvä tulee, väittävät.

Loppuvuodesta 2005 alkoi varmistua, että tulemme asumaan Pyhäjoella ja aloimme katsella kunnan tonttitarjontaa sillä silmällä. Yppärin osayleiskaavakartasta löysimme upean pientalotontin lähellä merenrantaa. Lähellä oli myös kunnan omakotitontteja, joihin emme aluksi kiinnittäneet juuri huomiota koska ne olivat maalaisnäkökulmasta kovin pieniä ja yäk, naapurikin näköpiirissä.

Siinä unelmiemme talonpaikassa oli vain yksi vika: omistaja ei myynyt sitä meille.

Sen jälkeen alkoi löytyä plussia myös niistä kunnan tonteista. Kouluun on alle kilometri matkaa (metsän läpi vielä vähemmän), lenkkipolku ja hiihtolatu lähtevät tontin rajalta eikä merenrantaankaan matkaa ole montaa sataa metriä. Maasto on helposti rakennettavaa ja talon saa liitettyä viemäriverkkoon. Paperinpyörittelyä vähentää huomattavasti se, että tontit on valmiiksi kaavoitettu ja kunnalta helposti ja halvalla ostettavissa.

Tältä se näytti toukokuussa 2006:



Ehkä n. 2500 m2 on sittenkin riittävästi maata, ja ehkä ne kaksi naapuriakin vielä sietää.